Jouni J. Särkijärvi

Säästömahdollisuuksia pohdittaessa on hyödyllistä tutustua vertailutietoon palvelujen tuotantokustannuksista suurimmissa kaupungeissa. Näitä on vastikään kerännyt Helsingin tietokeskus. Osittain on kyse kymmenestä suurimmasta kaupungista, osittain kuudesta (six-pack).

Vertailukelpoisuutta heikentäviä tekijöitä ovat mm. sisäisten kustannusten erilaiset vieritysmallit, etenkin sisäiset vuokrat. Muunkielisten lasten osuus lisää päivähoidon ja koulujen kustannuksia. Terveyspuolella osataan ottaa huomioon sosio-ekonomisten tekijöiden vaikutus sairastavuuseroihin, jolloin kustannuksia voidaan verrata laskennalliseen hoidon tarpeeseen.

Vielä pitää muistuttaa siitä, että kustannukset voivat olla aiheellisesti ja tahallisesti keskitasoa korkeampia, esim. jos kirjastojen hankinnat ovat suurempia tai kouluissa on enemmän opetustunteja oppilasta kohti. Ja sitten vertailun tuloksiin.

Sosiaali- ja terveysmenojen nettokustannuksissa selvästi kallein on Helsinki, joka ylittää valtakunnallisen keskiarvon noin 15 prosentilla. Keskiarvon ylitse menevät myös mm. Turku, Kuopio, Tampere ja Vantaa. Espoo käyttää karvan verran alle keskiarvon ja suurista kaupungeista Oulu pääsee vieläkin halvemmalla.

Ikävakioidut terveysmenot noudattavat samaa linjaa. Kallein on Helsinki, seuraavassa ryhmässä viiden prosentin päässä tulevat Kuopio, Oulu ja Tampere sekä toisten viiden prosentin päässä Turku, Espoo, Jyväskylä ja Vantaa. Näissä luvuissa ovat siis kunnan omat sekä sairaanhoitopiiriltä hankitut palvelut. Sairaanhoitopiirien välillä on kustannuseroja, jotka eivät suoranaisesti ole seurausta kuntien toiminnasta eivätkä siten niiden syntejä tai saavutuksia. Terveyskeskusten menot asukasta kohti ovat Helsingissä puolta korkeammat kuin Espoossa ja Vantaalla. Asiakaskäyntiä kohti lasketut menot eroavat toisistaan vähemmän, mutta niissäkin Helsinki on omaa korkeaa luokkaansa.

Lasten päivähoidon kustannusten vertailussa suurimmat erot syntyvät siitä, että joissain kunnissa vanhemmat hoitavat enemmän omia lapsiaan kuin toisissa. Korkea työllisyys johtaa korkeaan päivähoidon kysyntään. Kunnat maksavat erikorkuisia kotihoidon tukia, jotta kotona hoitaminen olisi mahdollista useammalle, mikä taas säästää kunnan kustannuksia kalleimmassa hoitomuodossa eli päiväkodeissa. Lasten määrään suhteutetuissa kokonaiskustannuksissa Helsinki ja Espoo ovat kalleimmat, ja Vantaa seuraa lähellä kolmantena. Jos vertailuperusteena käytetään ns. laskennallista lasta, erottuu Espoon päivähoito kalleudellaan.

Lastensuojelun laitoshoidossa erot ovat suuria. Oulu tuottaa hoitopäivän puolella siitä, mitä Tampere tarvitsee. Espoo on toiseksi kallein. Espoo, Tampere, Turku ja Vantaa hankkivat ostopalveluina edullisempaa hoitoa kuin mitä itse tuottavat. Asiakaskohtaiset kustannukset vaihtelevat välillä 38…54 000 euroon (Oulu-Tampere); hoidon vaikuttavuudesta tämä ei vielä kerro mitään.

Toimeentulotuen myöntämisen perusteet vaihtelevat kunnittain, samoin tuen tarve. Kuuden suurimman kaupungin joukossa omaksi ”anteliaiden” ryhmäksi erottuvat Helsinki, Espoo ja Vantaa, joilla menot saajaa kohti ovat suurimmat. Ero viimeisiin, Ouluun ja Tampereeseen, on yli 20 prosenttia.

Peruskoulun kustannuksista on kaksi vertailua, opetushallituksen ja Helsingin tietokeskuksen. Jälkimmäisen mukaan oppilas tulee maksamaan selvästi eniten Helsingissä. Seuraavina tulevat Espoo, Turku, Tampere, Jyväskylä ja Oulu, jotka ylittävät valtakunnallisen keskiarvon. Kiinteistömenoissa on suuria eroja, ja esimerkiksi Oulu käyttää sisäiseen hallintoon kaksi ja puoli kertaa niin paljon kun Lahti. Jälkimmäiset erot saattava syntyä siitä, että rehtori tai johtaja voi olla joka koulurakennuksessa tai sitten niitä voidaan yhdistää hallinnollisesti suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Kouluyksiköt saattavat muutenkin olla keskimäärin erikokoisia: esimerkiksi Espoossa koulut ovat pieniä verrattuna Vantaaseen. Opetushallituksen tilastoissa opetusmenot oppilasta kohti ovat suurimmat Espoossa, ja seuraavina tulevat Lahti ja Oulu. Eniten opetustunteja oppilasta kohti on Oulussa, Tampereella ja Espoossa (six-pack).

Lukioiden nettokustannuksissa opetusmenot ovat suurissa kaupungeissa melko samaa tasoa, paitsi Vantaalla ja Turussa, jossa ne ovat hämmästyttävän matalat. Sisäisen hallinnon menot ovat Espoossa keskitasoa. Kouluruokailuun Espoo käyttää sekä lukioissa että peruskouluissa eniten vertailukunnista. Lukiokoulutusta oppitunteina mitattuina antavat eniten Oulu, Tampere ja Turku (six-pack).

Kaksikielisyys lisää kunnan menoja. Ruotsinkieliset koulut ovat pienempiä, ja taitavat oppikirjatkin olla kalliimpia. Ruotsinkielinen peruskouluoppilas tulee maksamaan Espoolle 12 prosenttia enemmän kuin suomenkielisen koulun oppilas, vaikka maahanmuuttajat ovat pääosin suomenkielisellä puolella. Vastaava ero on oppilaskohtaisten oppituntien määrässä. Lukioissa vastaava ero on kuusi prosenttia.

Kirjastojen nettokustannuksissa asukasta kohti kärjessä ovat Lahti, Tampere ja Espoo. Lainausta kohti kärjessä ovat Espoo, Helsinki ja Turku. Liikunnan ja ulkoilun kustannuksiin menee selvästi eniten rahaa Helsingiltä, jolla onkin paljon urheilulaitoksia. Katsomotilat synnyttävät rakennuksissa muuten paljon sellaisia kustannuksia, joita ei olisi reilua kohdentaa liikuntaan, koska niissä on kyse pelkästään viihteestä, pahimmillaan tekosyystä nauttia roskaruokaa oluen kera. Tampereen ja Oulun perässä tulevat ryppäänä Espoo, Turku, Kuopio ja Jyväskylä.

Nuorisotoimen nettokustannukset asukasta kohti ovat Espoossa alimmat, alle puolet kärjessä olevan Helsingin tason.  Eroa korostaa se, että nuorten osuus väestössä on Espoossa selvästi suurempi kuin Helsingissä. Nuorisotoimen tehtäväkentästä ei ole olemassa mitään selkeätä konseptia, jonka vaikuttavuus olisi testattu ja hyväksi havaittu.

Suuruuden ekonomiaa ei löydy

Keskustelussa pääkaupunkiseudun kuntien yhdistämisestä on käytetty eräänä perusteluna sitä, että tällä tavoin voitaisiin tuottaa palveluja nykyistä edullisemmin. Näin toteutuneiden kustannusten valossa näyttää kuitenkin siltä, että Helsinki tuottaa keskeiset palvelut yleensä kalleimmalla tavalla. Tähän voi olla muitakin syitä kuin kaupungin suuri koko, mutta ainakin Helsingin organisaatio on pirstaleisempi kuin Espoon.

Valtiolla on meneillään tuottavuusohjelma. Sen nimi on orwellilaista uuskieltä, koska sen onnistumisen kriteerinä ei ole tuottavuuden parantaminen vaan väen vähentäminen.  Aikaisemmin kutsuttiin juustohöyläksi menettelyä, jossa joka kohdasta otetaan pois yhtä paljon, vaikka hyviä perusteluita olisi toisenlaiseen jakoon. Juustohöylä on siksi typerä keksintö, ja sen tilalle on pitänyt keksiä uusi nimike.

Valtioneuvosto on jakanut säästötavoitteet kunkin ministeriön hallinnonhaaralle. Ministeriöt harkitsevat niiden kohdentamisen, mutta johdon on yleensä helpointa jakaa tasan niin ikävät kuin mukavatkin asiat. Koska aivan kaikkialta ei pysty säästämään yhtä paljon, kasautuvat säästötavoitteet vähiten puolustuskykyisiin kohtiin (kuten vaikkapa Kotimaisten kielten tutkimuskeskukseen).

Sinänsä on järkevää, että työvoiman kokonaismäärän pienetessä julkishallinto pyrkii pitämään oman osuutensa siitä korkeintaan aikaisemmalla tasolla. Muutoin ei yksityissektorille riitä työntekijöitä. Verotuksen taso riippuu myös pitkälti siitä, kuinka monen hengen palkat sillä tulee kattaa. Jos valtio olisi fiksu, tehtäisiinkin tuottavuusohjelma, jossa tavoitteena olisi tuottavuuden parantaminen. Nykymallilla esimerkiksi professorien määrän vähentäminen tulkitaan tuottavuuden paranemiseksi, vaikka kyse on todennäköisesti täsmälleen päinvastaisesta kehityksestä.

Valtion tuottavuusohjelmaa ei ole arvosteltu julkisuudessa niin paljon kuin mitä se ansaitsisi. Keskeinen syy tähän lienee, että suurin oppositiopuolue SDP oli hallituksessa synnyttämässä sitä. Kukapa nyt omia luomuksiaan kävisi haukkumaan; parempi olla hiljaa epäonnistumisistaan. Tämä ei ole ainoa hanke, jossa kolmen suurimman puolueen vuorottele hallituksessa takaa hiljaisuuden ilmapiirin, vaikka sijaa kritiikille olisikin.

Maan hallitus on ilmoittanut vaativansa tulevaisuudessa suurimmilta kaupungeilta tuottavuusohjelmia. Rationalisointi ja kehittäminen kuuluivat kuntien toimintaan jo 70-luvulla, kun itse aloittelin kunnallispoliittista uraani. Kyse ei siis ole mistään uudesta asiasta, pitää vain listata hankkeet ja laittaa uusi nimike niiden eteen. Ja kun katsoo valtion oman ”tuottavuusohjelman” toteutusta, näyttää siltä, että sokea on päättänyt ryhtyä taluttamaan näkeviä.